Vallanvaihdon aika

1900-luvun puolivälissä esiin marssi sotaveteraanien sukupolvi. Kyseisestä joukosta johtavaksi sotakirjailijaksi maahamme muotoutui Reino Lehväslaiho, joka vuonna 2012 julkaisi jo 45. teoksensa. Sotakirjallista merkittävyyttä lisää se, että noista 45:stä kirjasta yleensä vain yksi mielletään muuksi kuin sotakirjaksi. Tuo yksi on merenkulkua kuvannut S/s Bombata. Itse olen kuitenkin tässä asiassa hieman yleistä mielipidettä vastaan ja nostaisin toiseksi "ei-sotakirjaksi" Lehväslaihon tuotannosta kirjan Tuuloman tie. En oikein parhaalla tahdollanikaan kykene ymmärtämään, miksi Raja-Joosepista Tuulomaan rakennetun tien rakennusta kuvaileva kirja olisi sotakirjallisuuteen laskettava. Mutta oli miten oli, Lehväslaiho on tuotteliain sotakirjailija Suomessa. Tai pitäisi kai sanoa oli, sillä jo vuosi sitten julkaistessaan kirjaa Lehväslaiho antoi vahvasti ymmärtää, että tämä Korven Peura jää merkittävän uran viimeiseksi kirjaksi.

Mutta mitä Lehväslaiho todella on? Hän on vuonna 1922 syntynyt Talvisodan vapaaehtoinen, sittemmin panssaridivisioonassa Jatkosodan ja Lapin sodan sotinut ja siinä ohessa vääpeliksi ylennetty ja useilla mitaleilla palkittu veteraani. Sotien aikana yhteensä kolmesti haavoittunut ja sodan vuoksi kirjailijaksi ryhtynyt. Lehväslaiho kirjoitti urallaan omaelämäkertaisen Panssarisotaa 1941-1945, jossa hän menestyksekkäästi kuvaa omaa sotatietään. Muuten Lehväslaihon kirjat käsittelevät lähinnä erilaisten sissiosastojen sotaa vihollisen keskellä. Lehväslaihon tyyli on koruton ja melko lohdutonkin. Ei luoda mitään syvällisiä henkilöhahmoja. Ei ole mitään pyhää tai kaunista, on vain sodan karu ja verinen todellisuus. Sotakamreerimme jättää jälkeensä suuret saappaat ja hänen manttelinperijäänsä onkin pohdiskeltu jo 1990-luvulta saakka. Tämä veteraani kuitenkin jatkoi vuoteen 2012 saakka, jolloin vasta 90-vuotiaana ilmoitti laittavansa hatun naulaan. Suomessa on aika siirtyä eteenpäin ja uuden sukupolven lopultakin aika astua esiin.

Kovin kauanhan siinä vierähti. Sotien jälkeen melkein 60-vuotta suomalaista sotakirjallisuuden kenttää hallitsivat veteraanit Lehväslaiho etunenässä. Vuonna 2005 kuitenkin debytoi Iskujoukkue kirjallaan välittömään myyntimenestykseen kohonnut Esa Sirén. Ei Sirén Lehväslaihoa korvaa, mutta tämä 1948 vuonna syntynyt mies on kuitenkin jo vakiinnuttanut asemansa suomalaisten sotakirjallisuuden ystävien keskuudessa. Tyyli on hieman kuvailevampi, voisi jopa pehmeämmäksi sanoa. Sodan kokeneen veteraanin kyynisyys puuttuu. Sen tilalla on isältään sotatarinoita kuulleen pojan kiinnostusta. Sirén kirjoittaa proosaa, mutta on hyvä ymmärtää, että hän kuitenkin pitää huolta asiavirheiden välttelystä. Hänen kirjojensa teksti on sujuvaa ja aiheet mielenkiintoisia. Tuotteliaisuudessakaan Sirénin ei tarvitse hävetä, sillä tänä syksynä julkaistu Kenttävartio Joki on miehen uralla jo yhdeksäs teos.

Vielä vuosituhannen vaihteessa nähtiin uhkakuvana koko sotakirjallisuuden näivettyminen varsinkin näin kaunokirjallisuuden puolella. Kirjailijat vanhenivat ja yksi toisensa jälkeen astuivat sivuun eikä uusia nimiä noussut esiin. Sirén kuitenkin osaltaan kääntää kehityksen kurssia edes hetkeksi. Ei meillä jatkossa enää ole kymmeniä kirjailijoita sotakirjallisuuden genressä, mutta meillä on edelleen johtava nimi, joka uskollisesti vuosittain julkaisee markkinoille uuden ja laadukkaan teoksen. Nyt vain lopulta nimi on vaihtunut Lehväslaihosta Siréniksi.