Linnan Tuntematon sotilas ei esittelyitä kaipaa. Useilla paikkakunnilla kyseinen kirja pakkoluetetaan kouluissa. Vielä useampi lienee vähintään jommankumman tehdyistä elokuvaversioistakin nähnyt. Eikä siinä mitään väärää ole. Kyseessähän on vallan mahtava kirjallinen teos. Linnan kirjoitustyyli on mahtava, henkilöhahmot paljon eläväisempiä kuin suurimmalla osalla sotakirjailijoista. Tuntematon sotilas on myös sotakirja, jonka useat naisetkin ovat valmiit nimeämään lempikirjakseen. Nähdäkseni tuo on hieman harvinaista, sotakirjallisuus kun yleensä enemmän miesten genreksi lasketaan.

Listani kolmannenkaan ei pitäisi sotakirjallisuuden ystävien keskuudessa kysymyksiä aiheuttaa. Kollaa kestää on kiistattomasti yksi parhaista Talvisodan kuvauksista. Itse liityn kerhoon, joka pitää sitä parhaana. Eihän se toki kerro hienosti koko sodan kaikista puolista, mutta sen sijaan vallan mainiosti siitä yhdestä rintamalohkosta. Kirja ei kaunistele eikä dramatisoi. Sen kai voisi jopa tieteelliseksi julkaisuksi laskea, mutta eihän se sitä puhtaasti. Toki siinä on elävät kuvitukset suoraan Sota-arkistoistamme ja myöhemmissä painoksissa on ihan sotahistorijoitsijan näkemyskin Kollaan rintaman vaikutuksesta laajemmin koko Talvisotaan. Nähdäkseni kuitenkin omaelämäkerrallinen teos on sittenkin enemmän kaunokirjallinen teos. Vai voiko yksi mies rumputulen keskellä tehdä havaintoja, joiden pohjalta voi totena ilmoittaa näkemänsä? Oli miten oli, Kollaa kestää kuuluu kirkkaasti kolmen parhaan kotimaisen sotakirjan joukkoon. 14 painosta, 4 käännöstä ja jopa virallinen äänikirja lyhennelmä Kollaa kesti kertovat omaa tarinaansa.

Vielä neljäskin valinta oli itselleni itsestäänselvä. Reino Lehväslaiho ansaitsee paikkansa millä hyvänsä listalla, kun puhutaan kotimaisista sotakirjailijoista. Vuosikymmenten ajan hän oli valtakunnan johtava sotakirjailija. Kirjan valintakaan ei loppujen lopuksi niin hankala ollut. Lehväslaiho on kirjoittanut useita mahtavia sissikirjoja, mutta niissä on kuitenkin sen verran samoja piirteitä, että yhden nostaminen ylitse muiden olisi ongelmallista. Rintamalotat on myös mainio kirja, mutta ei ehkä sittenkään parasta Lehväslaihoa. Niin jäljelle jää vain nuo pari panssarisotaan nojaavaa teosta, joista tuo omaelämäkerrallinen Panssarisotaa 1941-1945 on nähdäkseni parasta Lehväslaihoa. Kirjan tyyli on tuttua Lehväslaihoa vailla mitään kaunisteluita. Kerronta on suorastaan karua, mutta jotenkin sitä on oppinut pitämään vain sotakamreerin tavaramerkkinä. Ei sotakuvauksen tarvitse niin kaunista olla, kunhan on jotain asiaa, josta kertoa. Lehväslaiholla on ja tuo esiinnostamani teos siitä on mielestäni parhaana esimerkkinä.
Viimeinen valinta olikin sitten hankala. Miten määrittelisin arvostukseni määrän? Suomessa on kuitenkin vaikuttanut valtava määrä kirjailijoita, jotka voisi tuohon viiden joukkoon nostaa. Vänrikki Stoolin tarinat ja Kiirastuli ovat molemmat loistavia runomuotoisia kuvauksia sodasta. Itse en kuitenkaan ole runouden suurin ystävä, joten nuo mainiot teokset tippuivat pois. Vaihtoehtoina olisi silti jäljelle jäänyt Anttalaa, Kurvista, Tikkasta, Pietolaa jne mahtavia kirjailijoita. Päädyin kuitenkin nostamaan esiin uuden kirjailijapolven edustajan, Sirénin. Hän on kirjailijana pätevä, mutta parasta hänessä on se, että hän takaa laadukkaan sotakirjallisuuden säilymisen Suomessa myös lähitulevaisuudessa, mikä on enemmän kuin hyvä asia. Tuo Iskujoukkue ei ehkä ole paras Sirénin kirja, mutta se on hänen esikoisteoksenaan kirja, joka palautti uskon suomalaisen sotakirjallisuuden jatkuvuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti