Eniten arvostamani kotimaiset sotakirjat

Tuohon sivuun olen listannut viisi eniten arvostamaani kotimaista sotakirjaa. Nyt ajattelin muutaman sanan verran avata syitä sille, miksi juuri nuo kyseiset kirjat nostin esiin, vaikka loistavia ehdokkaita onkin lukematon määrä.

Linnan Tuntematon sotilas ei esittelyitä kaipaa. Useilla paikkakunnilla kyseinen kirja pakkoluetetaan kouluissa. Vielä useampi lienee vähintään jommankumman tehdyistä elokuvaversioistakin nähnyt. Eikä siinä mitään väärää ole. Kyseessähän on vallan mahtava kirjallinen teos. Linnan kirjoitustyyli on mahtava, henkilöhahmot paljon eläväisempiä kuin suurimmalla osalla sotakirjailijoista. Tuntematon sotilas on myös sotakirja, jonka useat naisetkin ovat valmiit nimeämään lempikirjakseen. Nähdäkseni tuo on hieman harvinaista, sotakirjallisuus kun yleensä enemmän miesten genreksi lasketaan.

Vaikka Tuntematon Sotilas on niin mainio teos kuin onkin, en ole sitä valmis omien suosikkieni listan kärkeen nostamaan, vaan Paavo Rintalan Sissiluutnantti ottaa oikeutetusti paikkansa omana suosikkinani. Se ei ole kerännyt palstatilaa Tuntemattoman sotilaan lailla. Sen pohjalta tehty elokuva Sissit ei ole noussut Tuntemattoman sotilaan suosioon. Myöntää täytyy, että itsellänikin se on yhä katsomatta. Kuitenkin Sissiluutnantti on erittäin tunnettu teos. Hieman negatiivisessa sävyssä tosin, kun ilmestyessään aiheutti erään suurimmista Suomessa käydyistä kirjasodista. Rintalan näkemystä vastustettiin suuresti. Sodasta oli liian vähän aikaa, kansakunnan arvet olivat liian tuoreet. Rintalan tyyli täysin avoimeen kritiikkiin kaikkeen sotaan liittyvään oli liikaa ja teos tuomittiin melko kovinkin sanoin. Näin nuoremman sukupolven edustajana kuitenkin arvostan sitä. Rintala uskalsi tuoda esiin oman näkemyksensä totuudesta, hän ei pyrkinyt siloteltuun sankaritaruun, jolla kirjoja myydään, vaan hän kirjoitti totuutensa. Tietenkin, onhan kirjan aihe mielenkiintoinen ja kirjassa esiintyvä sota- sekä yhteiskuntakritiikki omalla tavallaan suorastaan nerokasta.

Listani kolmannenkaan ei pitäisi sotakirjallisuuden ystävien keskuudessa kysymyksiä aiheuttaa. Kollaa kestää on kiistattomasti yksi parhaista Talvisodan kuvauksista. Itse liityn kerhoon, joka pitää sitä parhaana. Eihän se toki kerro hienosti koko sodan kaikista puolista, mutta sen sijaan vallan mainiosti siitä yhdestä rintamalohkosta. Kirja ei kaunistele eikä dramatisoi. Sen kai voisi jopa tieteelliseksi julkaisuksi laskea, mutta eihän se sitä puhtaasti. Toki siinä on elävät kuvitukset suoraan Sota-arkistoistamme ja myöhemmissä painoksissa on ihan sotahistorijoitsijan näkemyskin Kollaan rintaman vaikutuksesta laajemmin koko Talvisotaan. Nähdäkseni kuitenkin omaelämäkerrallinen teos on sittenkin enemmän kaunokirjallinen teos. Vai voiko yksi mies rumputulen keskellä tehdä havaintoja, joiden pohjalta voi totena ilmoittaa näkemänsä? Oli miten oli, Kollaa kestää kuuluu kirkkaasti kolmen parhaan kotimaisen sotakirjan joukkoon. 14 painosta, 4 käännöstä ja jopa virallinen äänikirja lyhennelmä Kollaa kesti kertovat omaa tarinaansa.

Vielä neljäskin valinta oli itselleni itsestäänselvä. Reino Lehväslaiho ansaitsee paikkansa millä hyvänsä listalla, kun puhutaan kotimaisista sotakirjailijoista. Vuosikymmenten ajan hän oli valtakunnan johtava sotakirjailija. Kirjan valintakaan ei loppujen lopuksi niin hankala ollut. Lehväslaiho on kirjoittanut useita mahtavia sissikirjoja, mutta niissä on kuitenkin sen verran samoja piirteitä, että yhden nostaminen ylitse muiden olisi ongelmallista. Rintamalotat on myös mainio kirja, mutta ei ehkä sittenkään parasta Lehväslaihoa. Niin jäljelle jää vain nuo pari panssarisotaan nojaavaa teosta, joista tuo omaelämäkerrallinen Panssarisotaa 1941-1945 on nähdäkseni parasta Lehväslaihoa.  Kirjan tyyli on tuttua Lehväslaihoa vailla mitään kaunisteluita. Kerronta on suorastaan karua, mutta jotenkin sitä on oppinut pitämään vain sotakamreerin tavaramerkkinä. Ei sotakuvauksen tarvitse niin kaunista olla, kunhan on jotain asiaa, josta kertoa. Lehväslaiholla on ja tuo esiinnostamani teos siitä on mielestäni parhaana esimerkkinä.

Viimeinen valinta olikin sitten hankala. Miten määrittelisin arvostukseni määrän? Suomessa on kuitenkin vaikuttanut valtava määrä kirjailijoita, jotka voisi tuohon viiden joukkoon nostaa. Vänrikki Stoolin tarinat ja Kiirastuli ovat molemmat loistavia runomuotoisia kuvauksia sodasta. Itse en kuitenkaan ole runouden suurin ystävä, joten nuo mainiot teokset tippuivat pois. Vaihtoehtoina olisi silti jäljelle jäänyt Anttalaa, Kurvista, Tikkasta, Pietolaa jne mahtavia kirjailijoita. Päädyin kuitenkin nostamaan esiin uuden kirjailijapolven edustajan, Sirénin. Hän on kirjailijana pätevä, mutta parasta hänessä on se, että hän takaa laadukkaan sotakirjallisuuden säilymisen Suomessa myös lähitulevaisuudessa, mikä on enemmän kuin hyvä asia. Tuo Iskujoukkue ei ehkä ole paras Sirénin kirja, mutta se on hänen esikoisteoksenaan kirja, joka palautti uskon suomalaisen sotakirjallisuuden jatkuvuuteen.

Vallanvaihdon aika

1900-luvun puolivälissä esiin marssi sotaveteraanien sukupolvi. Kyseisestä joukosta johtavaksi sotakirjailijaksi maahamme muotoutui Reino Lehväslaiho, joka vuonna 2012 julkaisi jo 45. teoksensa. Sotakirjallista merkittävyyttä lisää se, että noista 45:stä kirjasta yleensä vain yksi mielletään muuksi kuin sotakirjaksi. Tuo yksi on merenkulkua kuvannut S/s Bombata. Itse olen kuitenkin tässä asiassa hieman yleistä mielipidettä vastaan ja nostaisin toiseksi "ei-sotakirjaksi" Lehväslaihon tuotannosta kirjan Tuuloman tie. En oikein parhaalla tahdollanikaan kykene ymmärtämään, miksi Raja-Joosepista Tuulomaan rakennetun tien rakennusta kuvaileva kirja olisi sotakirjallisuuteen laskettava. Mutta oli miten oli, Lehväslaiho on tuotteliain sotakirjailija Suomessa. Tai pitäisi kai sanoa oli, sillä jo vuosi sitten julkaistessaan kirjaa Lehväslaiho antoi vahvasti ymmärtää, että tämä Korven Peura jää merkittävän uran viimeiseksi kirjaksi.

Mutta mitä Lehväslaiho todella on? Hän on vuonna 1922 syntynyt Talvisodan vapaaehtoinen, sittemmin panssaridivisioonassa Jatkosodan ja Lapin sodan sotinut ja siinä ohessa vääpeliksi ylennetty ja useilla mitaleilla palkittu veteraani. Sotien aikana yhteensä kolmesti haavoittunut ja sodan vuoksi kirjailijaksi ryhtynyt. Lehväslaiho kirjoitti urallaan omaelämäkertaisen Panssarisotaa 1941-1945, jossa hän menestyksekkäästi kuvaa omaa sotatietään. Muuten Lehväslaihon kirjat käsittelevät lähinnä erilaisten sissiosastojen sotaa vihollisen keskellä. Lehväslaihon tyyli on koruton ja melko lohdutonkin. Ei luoda mitään syvällisiä henkilöhahmoja. Ei ole mitään pyhää tai kaunista, on vain sodan karu ja verinen todellisuus. Sotakamreerimme jättää jälkeensä suuret saappaat ja hänen manttelinperijäänsä onkin pohdiskeltu jo 1990-luvulta saakka. Tämä veteraani kuitenkin jatkoi vuoteen 2012 saakka, jolloin vasta 90-vuotiaana ilmoitti laittavansa hatun naulaan. Suomessa on aika siirtyä eteenpäin ja uuden sukupolven lopultakin aika astua esiin.

Kovin kauanhan siinä vierähti. Sotien jälkeen melkein 60-vuotta suomalaista sotakirjallisuuden kenttää hallitsivat veteraanit Lehväslaiho etunenässä. Vuonna 2005 kuitenkin debytoi Iskujoukkue kirjallaan välittömään myyntimenestykseen kohonnut Esa Sirén. Ei Sirén Lehväslaihoa korvaa, mutta tämä 1948 vuonna syntynyt mies on kuitenkin jo vakiinnuttanut asemansa suomalaisten sotakirjallisuuden ystävien keskuudessa. Tyyli on hieman kuvailevampi, voisi jopa pehmeämmäksi sanoa. Sodan kokeneen veteraanin kyynisyys puuttuu. Sen tilalla on isältään sotatarinoita kuulleen pojan kiinnostusta. Sirén kirjoittaa proosaa, mutta on hyvä ymmärtää, että hän kuitenkin pitää huolta asiavirheiden välttelystä. Hänen kirjojensa teksti on sujuvaa ja aiheet mielenkiintoisia. Tuotteliaisuudessakaan Sirénin ei tarvitse hävetä, sillä tänä syksynä julkaistu Kenttävartio Joki on miehen uralla jo yhdeksäs teos.

Vielä vuosituhannen vaihteessa nähtiin uhkakuvana koko sotakirjallisuuden näivettyminen varsinkin näin kaunokirjallisuuden puolella. Kirjailijat vanhenivat ja yksi toisensa jälkeen astuivat sivuun eikä uusia nimiä noussut esiin. Sirén kuitenkin osaltaan kääntää kehityksen kurssia edes hetkeksi. Ei meillä jatkossa enää ole kymmeniä kirjailijoita sotakirjallisuuden genressä, mutta meillä on edelleen johtava nimi, joka uskollisesti vuosittain julkaisee markkinoille uuden ja laadukkaan teoksen. Nyt vain lopulta nimi on vaihtunut Lehväslaihosta Siréniksi.

Missä menee suomalainen sotakirjallisuus?

Sotakirjallisuus Suomessa on varsin nuorta verrattuna muuhun maailmaan. Toki meillä on Vänrikki Stoolin tarinat, mutta mitä meillä on esimerkiksi ensimmäisestä maailmansodasta? Nimenomaan, ei juuri mitään. Maailmalla kirjoitettiin suuren suosion saavuttaneita kuvauksia, kuten esimerkiksi Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta. Vielä kansalaissotammekin oli varsin vähän käsitelty aihe.

Toinen maailmansota loi pohjan sotakirjallisuudellemme. Veteraanimme niin Talvi-, Jatko kuin Lapin sodastakin alkoivat kirjoittaa kokemuksiaan ylös. Erkki Palolampi loi itselleen nimeä omakohtaisella talvisodan kuvauksellaan Kollaa kestää, josta on sittemmin otettu toistakymmentä painosta ja pari uudistettua laitostakin on tehty. Jatkosodan aikainen konekiväärimies Väinö Linna kirjoitti Tuntemattoman sotilaan. Tuottelian kotimainen sotakirjailija on kuitenkin kaikissa sodissa taistellut sotakamreeri Reino Lehväslaiho. Syksyllä 2012 julkaistu Korven Peura on silloin 90-vuotiaan Lehväslaihon 45. teos, joka samalla kirjailijan oman ilmoituksen mukaan on myös hänen viimeisensä. Ymmärrettävää sinänsä, harvempi yli 90-vuotias enää kirjoja kirjoittelee. Samalla kuitenkin päättyy eräs aikakausi sotakirjallisuudessamme, sillä Lehväslaiho on viimeinen sodissamme sotinut kirjailija.

Tyyliltäänkin suomalainen sotakirjallisuus on melko mielenkiintoista. Ei meillä ole mitään valtavaa sankarimyytin tai sodan ihannointia. Sotien jälkeen kirjoitetut kuvaukset olivat paikoin varsin karujakin. Mutta ei kirjallisuutemme kuitenkaan ole pelkkää taktiikan ihailuakaan. Kirjallisuudessamme on valtava määrä myös erilaista näkökulmaa, mistä mainiona esimerkkinä käy vuoden Tieto-Finlandia voittaja Ville Kivimäen Murtuneet mielet. Kirjailijamme eivät ole pelänneet tuoda esiin sodan kauheutta ja vääryyksiä. Toki Paavo Rintala, Linna ja kumppanit ovat aikanaan saaneet medialta kuraa niskaan. Kansa on kuitenkin ottanut nuo tunteita herättäneet kirjat melko hyvin vastaan.

Niinpä tiivistäen voi todeta suomalaisen sotakirjallisuuden monipuolisuuden. Näin joulujen alla varsinkin kustantamoista tulee ulos varsin useita sotakirjallisia teoksia, niin tieteellistä kuin proosaakin. Monipuolisuus vain lisääntyy, kun muistelevia veteraani-kirjailijoita ei enää ole. Nopea vilkaisu myyntilukuihin kertoo myös suosiosta. Suomalaisia kiinnostaa edelleen lukea omasta menneisyydestään ja ymmärrettävistä syistä tuo näkyy myyntitilastoissa nimenomaan joulun alla, Itsenäisyyspäivän tienoilla. Mikäpä siinä lukiessa, aiheethan ovat mielenkiintoisia ja useat sotakirjailijat proosankin puolella paljon genrensä mainetta parempia kirjailijoina esimerkiksi henkilökuvaajina. Niinpä hyvällä omallatunnolla voi kaivaa esiin uudenpolven sotakirjailijamme Esa Sirénin uusimman teoksen ja käpertyä talven kylmyydeltä ja pimeydeltä suojaan oman sohvan kulmaan. Sotakirjallisuus Suomessa elää ja voi hyvin, edelleen.